Asiantuntija-ammattilaisuudesta vuorovaikutukselliseen ammattilaisuuteen
Päihdekeskeisessä ja kiihtyvällä tahdilla medikalisoituvassa yhteiskunnassamme raittius ja yleensä toipuminen on vastavoimaa, ihmisen luonnollisten voimavarojen puolustusta. Suurin osa raittiista ihmisistä haluaisi enemmänkin synnyttää tähän maahan välittämisen kulttuuria ja vähentää päihteiden aiheuttamia vaurioita kuin saarnata tai käännyttää. Vaikka yhteiskuntamme on välillisesti ja välittömästi vahvasti kemiallisen keinotodellisuuden vammauttama, on maassamme onneksi vielä sinnikkäitä raittiuden/toipumisen saarekkeita.
Asiantuntija–ammattilaisuudesta läsnäolevaan ammattilaisuuteen
Todellinen päihdeongelmista toipuminen on suhteellisesti (päihteiden käytön lisääntyessä) hiipumassa samaan aikaan, kun ammattilaisuus on yhä enemmän teoretisoitumassa, teknistymässä ja medikalisoitumassa.
 |
| Kuva: Pixabay |
Onko asiantuntijayhteiskunta syrjäyttämässä kokonaan kansalaisyhteiskunnan? Yhä enemmän jokaiseen ihmisen ilmaisemaan tarpeeseen on palkattu ammattireagoija. Miten voi ihmisten välinen epävirallinen yhteys? Onko päihteiden käyttäjän yhä vaikeampi luopua päihteistä, kun hänen olisi luovuttava tiiviistä käyttäjäyhteisöstä kalsean ammattilaisuuden dominoimaan toipumismaailmaan? Millä todelliset toipumisyhteisöt kuten AA, NA ja A-kiltatoiminta saataisiin uuteen nousuun kaiken privatisoitumisen ja etäännyttävän ammattilaisuuden paineissa?
Ja vielä: koska ammattilaisuus on tämän päivän todellisuutta eikä virtaa voi kääntää, millä saataisiin ammattilaisuus kehittymään aidosti reagoivaksi ja addiktioita ymmärtäväksi sekä herkistymään oikeasti läsnäolevaksi. Meidän ammattilaisten on niin helppoa opetella uusi teoria elämästä, kun meidän sen sijaan olisi opeteltava olemaan läsnä itsellemme ja tuolle toiselle ihmiselle.
Ammatillinen auttamistyö on niin Suomessa kuin muuallakin ollut pitkälti asiantuntija-ammattilaisen ja asiakkaan välinen suhde. Yhä enemmän on kuitenkin käytännön elämässä huomattu, että sanoma menee perille parhaiten tasavertaisessa vuorovaikutussuhteessa. Ammattilainenkin on ensisijaisesti ihminen ja ihmissuhdetyössä ihmisyyden on oltava näkyvillä. Vastavuoroisuus ei vähennä ammattilaisuuden arvoa, pikemminkin päinvastoin, vaan se haastaa ammattilaisen olemaan enemmän läsnä asiakkaalleen.
Päihdehuollossa menetelmät ovat monipuolistuneet ja ammatillinen identiteetti on entistä vahvempaa. Kuitenkin raitistuneiden, toipuneiden suhteellinen osuus on entistä pienempi. Ammattilaisuus ei ole esimerkiksi pystynyt tukemaan edes tyydyttävästi toipumiseen useimmiten olennaisena osana kuuluvaa yhteisöllistymistä. Usein käy jopa päinvastoin, kun ammattilainen on vertaiskontaktien syntymisten korvikkeena. Ammattiapu on usein tehokkainta toipumisen aloittamisvaiheessa, mutta toipumisen ylläpitäjänä se on vaikeuksissa. Toipumisen ylläpitäjinä vertaisyhteisöt ovat korvaamattomia.
Ilman saamista ei ole antamista. Vastaanottaminen, erotettuna addiktiosta, on vaikea taito, paljon vaikeampi kuin antamisen taito. Antamisen viesti on: ’olen enemmän’ eli voin antaa. Antamisen suunta on useimmiten ylhäältä alaspäin, siksi antaminen pitää useimmiten yllä itsetuntoa ja tasapainoa. Sen sijaan saamisessa ’olet vähemmän’, tarvitset jotain päästäksesi tasapainoon. Pelkästään ammattilaispainotteisessa päihdehoidossa antamisen ja saamisen vuoropuhelu häiriintyy, vääristyy niin, että saajasta on hyvin vaikea tulla oman elämänsä hallitsija. Jos ei päihdeongelmaisen ympärillä ole toipumiskulttuuria, tasavertaisten toipuvien ihmisten välistä kommunikointia, hänen toipumisensa jää useimmiten lyhytaikaiseksi.
AA-kirjallisuudessa puhutaan ’kuuntelemisen taidosta’, ei puhumisen taidosta. Toipuaksesi riippuvuudestasi sinun on opittava nimenomaan saamisen, vastaanottamisen taito. Nykyelämämme kärsii usein aidon reagoinnin puutteesta. Olemme kehittäneet hysteerisen työ- ja vapaa-ajan kulttuurin, jossa todellinen toisen kuuleminen saa väistyä näennäisen ja asiakeskeisen touhuamisen tieltä.
Ammattilaisapu voi olla hyvin tärkeää, jos ammattilaiset suhtautuvat asiakkaaseensa oikeasti kuin ihminen ihmiselle. Jos he tarjoavat pelkkää ammatillista etäisyyttä ja edelläkin käsiteltyjä puolittaisia toimenpiteitä, kannattaa etsiä apua muualta. Vakavissa terveysongelmissa ammatillinen apu voi olla elintärkeää, mutta addiktion hoidossa ammattilaisella on oltava kokemuksellista viisautta, läsnäolon energiaa ja totuudellista asennetta ammattiteknisen taidon lisäksi.
Monet tutkimukset (ks. mm. Mahoney 1991) ovat osoittaneet, että terapiassa kaikkein ratkaisevin tekijä on se, kuinka terapeutti on läsnä asiakkaansa kanssa. Eri metodeilla on todella yllättävän vähän vaikutusta myönteiseen lopputulokseen. On outoa, ettei tätä tosiasiaa ole alleviivattu ympäri ammatillista maailmaa. Läsnäolo eli kyky elää mukana on se iso juttu – olla todella läsnä tässä hetkessä toiselle ihmiselle! Päinvastoin tutkimus ja auttamisen ammattilaiset ovat kaikesta huolimatta takertuneet vanhoihin juoksuhautoihinsa eli he leikkivät turvallisesti horisontaalisella hiekkalaatikollansa oli kyseessä sitten psykologiset, psykososiaaliset ja sosiologiset metodit.. Onneksi useimmilla auttajilla on luontaista terapeuttisuutta ( ks. mm Koskela- Palomäki 1995) sekä ymmärrystä jakaa läsnäolonsa asiakkaansa kanssa.
Tiivistettynä voidaan todeta, että luontaisessa terapeuttisuudessa on kyse ajattelutavasta, ”ihmissuhdetyön paradigmasta”. Luontaisessa terapeuttisuudessa asiakkaan, potilaan ja työntekijän välinen suhde perustuu asiantuntijuuden korostamisen sijasta vastavuoroisuuteen ja tasa-arvoisuuteen. Luontaisessa terapeuttisuudessa todellinen ammatillisuus nähdään työntekijän kykynä
kohdata asiakas tai potilas ihmisenä. Tietoa ja teknistä osaamista ei ole syytä aliarvioida, mutta ammattilainen ei voi enää piiloutua valkotakkifasadin taakse vaan ammattitaito mitataan todellisena osallistumisena ja vaikuttavuutena. (Koskela - Palomäki 1995)
Raitistumisella ja rakkaudella on hyvin paljon yhteistä. Oikeastaan ne ponnistavat samasta syvästä (vertikaalisesta) lähteestä, johon eivät teoriat ja tekniikat yllä kuin vahingossa. Ongelma on siinä, että teoriat ja tekniikat tuovat yleensä lisää mentaalista kamaa, kun lähteeseen, ytimeen pääsy edellyttää mielen tyhjentämistä ja hiljaa aisteissa oloa, kaiken kaikkiaan todellista itselleen ja toiselle läsnäoloa Teorioihin, käsitteisiin, ns. tieteelliseen ajatteluun takertunut ihminen ei voi pohjimmiltaan ymmärtää raittiutta/rakkautta, koska alemmilla, karkeimmilla välineillä ei voi tutkia ylempiä/syvempiä ulottuvuuksia. Ruohonleikkurista ei voi tulla puutarhuria, vaikka sitä kehitettäisiin kuinka pitkälle tahansa.
Teorioilla, tekniikoilla ja käsitteillä on oma paikkansa, kunhan ne ovat selkeästi totuudellisuuden välineitä eivätkä päämääriä sinänsä. Todellinen ihmisen kohtaamisen ammattilaisuus korostaa näiden välineiden lisäksi rakastavaa ja haastavaa läsnäoloa. Päihdehuollossa ammattilainen, joka ei aidosti tue toipumiskulttuuria, kansalaisyhteiskuntaa eli ei tarjoa asiakkaalleen mahdollisuutta tutustua esimerkiksi sellaisiin keskinäisen avun ryhmittymiin kuten AA:han, NA:han ja A-kiltaan, ei tosiasiassa ymmärrä syvällisesti addiktion perusolemusta.
Koskela, Kalervo & Palomäki, Jarmo: Terapeutti sisäisen kasvunsa lähteillä Mielenterveys 1995 artikkeli
Mahoney, Michael J.: Human Change Processes 1991 kirja
Kommentit
Lähetä kommentti